DIAKONIATYÖ
KULJETAAN YHDESSÄ
”Niinkuin kasvot kuvastuvat vedessä, niin ihmisen sydän toisessa ihmisessä.” Tämä sananlaskujen paikka kertoo kauniilla tavalla ihmisten välisestä kohtaamisesta. Me tarvitsemme toinen toisiamme. Yksin olemme kuin tuuliajolla, vaarallisella elämän merellä. Joskus sää on kaunis, aallot kannattelevat ja taivaalla ei näy pilvenhattaraakaan. On helppo mennä eteenpäin. Mutta kun mustat pilvet nousevat taivaanrannalle, laiva joutuu karikkojen armoille ja olemme vaarassa hukkua, silloin tarvitsemme apua.
Opetuslapsetkin joutuivat myrskyn armoille. Johanneksen evankeliumissa kerrotaan, miten järvi aaltoili ankarasti kovan tuulen puhaltaessa. He näkivät pelon keskellä Jeesuksen kävelevän veden päällä ja tulevan lähelle venettä ja he pelästyivät, koska he eivät tunnistaneet häntä. Mutta Jeesus sanoi heille: ”Minä se olen; älkää peljätkö”.
Samaa hän sanoo meille tämän päivän ahdistuneille ja pelokkaille matkaajille. Hän on meidän turvamme ja apumme. Hänen ominaan voimme kulkea yhdessä ja pitää huolta toinen toisistamme. Rohkaista ja vahvistaa yksinäisiä. Istua vierellä surun hetkellä.
Seurakunnasta löytyy diakoneja, rinnallakulkijoita, joiden kanssa voi hetken levähtää matkan varrella. Rukoilla ja jakaa taakkoja, ajatuksia, jotka painavat. Anni Korpela kirjoittaa osuvasti runossaan: ” Anna minulle kätesi. Mennään yhdessä tämä viluinen matka. Nojaa olkapäähäni niin tuen sinua.” Kristus tuli meitä varten ja me olemme täällä toisiamme varten. Yhteisellä matkalla.